Osallistuin tänään (perjantaina 1.11.2019) Säätytalolla järjestettyyn Nuoret ja ilmastokriisin ratkaisu -pyöreän pöydän tilaisuuteen. Tilaisuus järjestettiin ministereiden Li Anderson, Hanna Kosonen ja Krista Mikkonen koollekutsumana. Keskustelun tavoitteena oli jakaa ajatuksia ja kerätä toimintamalleja nuorten toimijuuden vahvistamiseksi ilmastokeskustelussa ja ilmastokriisin ratkaisemisessa. Tilaisuuteen oli kutsuttu nuoria ilmastoaktivisteja sekä järjestö- ja muita toimijoita, jotka toiminnassaan käsittelevät nuoria ja ilmastonmuutosta sekä -ahdistusta. Edustin Idemo-hankkeen kautta demokratiakasvatusta erityisesti ja opettajankolutusta yleisesti. 

Keskustelu käytiin kolmessa osassa ja osallistujien toivottiin valmistautuvan pitämään lyhyt puheenvuoro kustakin osioista (teemat lihavoituna alla). Koska keskustelijoita oli paljon, pääsi kukin osallistuja kerran ääneen. Omassa puheenvuorossani yhdistyi asioita kustakin osioista. Korostin siinä koulujen hämmennystä suhteessa nuorten ilmastoaktiivisuuteen ja ilmastolakkoon erityisesti sekä kokonaisvaltaista ilmastopedagogiikkaa, joka pitäisi kehittää, koska sellaista ei oikeastaan ole vielä olemassa.

Koska olin valmistellut puheenvuoron kuhunkin osioon, julkaisen puheenvuorot kokonaisuudessaan, resurssiviisauden hengessä.  

Ilmastoahdistukseen auttaa tieto ja toiminta – koulu voi antaa eväitä molempiin

Kiitos ensinnäkin kutsusta tähän tilaisuuteen. Henkilökohtaisesti lämmittää sydäntä päästä mukaan teidän viisaiden, aktiivisten ja ennen kaikkea rohkeiden ihmisten joukkoon keskustelemaan ja ratkomaan aikamme ylivoimaisesti vaikeinta ongelmaa. Minun nimeni on Mikko ja instituutio, jota edustan, on Jyväskylän yliopiston Opettajankoulutuslaitos. Siellä työskentelen hankkeessa, joka kehittää demokratiakasvatuksen pedagogiikkaa. Tästä asemasta puhun tänään ja siksi puheenvuorot on rakennettu enemmän tai vähemmän opettajankouluttajan näkökulmasta, eli pyrin peilaamaan kysymyksiä suhteessa nykyiseen ja tulevaisuuden kouluun ja käytännön toimintaan siellä.

Nähdäkseni opettajankoulutus on aina tulevaisuuden rakentamista. Me koulutamme tällä hetkellä kasvatusalan ammattilaisia, jotka tulevat työskentelemään karrikoidusti joko hiilineutraalissa yhteiskunnassa tai yhteiskunnassa, joka kamppailee etenevän ilmastonmuutoksen keskellä. Toisaalta tulevaisuutta rakennetaan siten, että koulun kautta lapset ja nuoret sosiaalistetaan toimimaan yhteiskunnassa nyt ja tulevaisuudessa. Samaan aikaan koulun tehtävä on kasvattaa kriittisesti ajattelevia kansalaisia, jotka osaavat kyseenalaista sitä yhteiskuntaa, johon heitä ollaan sosiaalistamassa. Toisin sanoen kansalaisten tulisi osata suhtautua kriittisesti siihen tulevaisuusvisioon, johon heitä ollaan kasvattamassa.

Toden totta, ilmastoahdistukseen auttaa tieto ja toiminta. Nähdäkseni suomalainen peruskoulu on tavattoman hyvä tiedon lisäämisessä, mutta taitopuoli – eli toiminnan opettelu, siihen ohjaaminen ja kannustaminen – ei ole meikäläisten vahvuuksia. Tämä nähdään esimerkiksi ICCS -tutkimuksessa, jossa tarkastellaan nuorten yhteiskunnallisia tietoja, osallistumista ja asenteita. Suomalaisnuoret ovat tiedoissa kärjessä, mutta taidot ja aktiivisuus toimintaan on verrokkimaiden häntäpäätä.

Näyttääkin siltä, että pelkkä tiedon lisääminen ei saa ihmisiä toimimaan. Tämä on havaittavissa varsinkin ilmastonmuutoksesta puhuttaessa. Minulle on syntynyt käsitys, että kollektiivisesti tiedämme asiasta jo niin paljon, että olisi järkevä tehdä radikaalejakin ratkaisuja ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Kuitenkin ratkaisujen tekeminen viipyy.

Koska tiedon lisääminen ei kannusta toimintaan kouluissa tai yhteiskunnassa laajemmin, peräänkuulutan uudenlaista osallisistumiseen kannustavaa pedagogiikkaa. Valitettavasti minulla ei ole tarjota tarkkoja piirustuksia siitä, millaista tällainen pedagogiikka voisi olla – se pitäisi oikeasti luoda ja kehittää. Joitain suuntaviivoja antaakseni, sen pitäisi suuntautua jokapäiväiseen toimintaan kouluissa ja muissa instituutioissa, joissa ilmastonmuutos ja -ahdistus eletään päivittäin todeksi. Iskusanana voisi toimia demokratian periaate YHDESSÄ. Viheliäisiä yhteiskunnallisia ongelmia, kuten ilmastonmuutos, ei voida ratkaista yksin, vaan kaikkien tasa-arvoisen osallistumisen kautta.

Kenen ääni kuuluu ilmastokeskustelussa?

Muut ovat minua parempia asiantuntijoita vastaamaan kysymykseen, kenen ääni kuuluu ilmastokeskustelussa. Näkemykseni perustuu enemmän median seurantaan ja henkilökohtaiseen fiilikseen, kuin sofistikoituneeseen tieteelliseen totuuteen.

Vaikuttaa siltä, että henkilöiden, joilla on ääni muutenkin yhteiskunnassa, kantaa myös ilmastokeskustelussa. Näin ollen esimerkiksi nuorten asema ja ääni on ollut perinteisesti vaimeampi, mutta onneksi se on vahvistumassa esimerkiksi ilmastomielenosoitusten ynnä muun toiminnan kautta. Satuin Helsinkiin ja paikalle ensimmäiseen ilmastonmarssiin viime maaliskuussa. Oli herkistävää nähdä se valtava joukko, joka marssi eduskuntatalon eteen osoittamaan mieltään itselleen tärkeäksi katsomassa asiassa.

Opettajankouluttajana ja demokratiakasvattajana minua ihmetytti ja ihmetyttää edelleen aikuisten ja instituutioiden, etenkin koulun, tapa suhtautua nuorten mielenosoitukseen. Vuosia ollaan valiteltu, että nuoret eivät ota kantaa, mutta sitten kun he ottivat, se tehtiin jotenkin väärin. Parempi olisi ollut olla koulussa (omaksumassa tietoja, joista puhuin aiemmassa puheenvuorossani, ja joita on nähdäkseni jo riittävästi). Joidenkin mielestä marssi tarjosi mahdollisuuden lintsaamiseen tai muuhun koiruuteen. Kaikkinensa hyödytön tapahtuma.

Minusta koulun asennoituminen edustaa näkemystä, jonka mukaan ilmastonmuutokseen on olemassa yksi ratkaisu ja se on aikuisilla ja kouluilla. Nuorilla sitä ei ole, ja siksi heitä ei tarvitse kuulla. Minusta näkemys on humpuukia ja vaikka ratkaisu löytyisikin, meidän täytyy opetella elämään ratkaisun edellyttämällä tavalla. Sellainen elämä ei voi olla toisten osallistumista väheksyvää tai alentavaa toimintaa ja ajattelua, että itse tietää paremmin kuin muut. Niiden sijaan kaikkien ihmisten tieto ja kokemukset tulisi valjastaa yhteisen tulevaisuuden rakentamisen palvelemiseen, jos haluamme selvitä ilmastokriisistä voittajana. Kun seuraa esimerkiksi nuoria ilmastoaktivisteja, voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että he voisivat opettaa minulle yhtä ja toista sekä ilmastonmuutoksesta että yhteiskunnallisesta toiminnasta. On järjetöntä, jos tätä potentiaalia ei hyödynnetä kouluissa tai yhteiskunnassa vain siksi, että nuoret eivät ole aikuisia.

Palaan jälleen demokratiakasvatuksen iskusanaan – YHDESSÄ – ja käännän katseeni kouluihin. Voisiko toiminta kouluilla perustua työnjakoon niin, että nuorten tiedot ja osaaminen ilmastoasioista ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta sekä opettajien pedagoginen osaaminen valjastetaan yhteisen hyvän käyttöön?

Kunnianhimoisempi ilmastolaki – nuoret mukaan

Perinteisesti ajateltuna ei-täysi-ikäisillä henkilöillä Suomessa ei ole suurtakaan valtaa lainsäädännössä. Nuoret toki saavat äänensä kuuluviin esimerkiksi nuorisovaltuustojen ja vastaavien kautta, mutta mikä on nuorisovaltuustojen paikka ja asema suomalaisessa järjestelmässä? Minulla on sellainen tuntuma, että se riippuu pitkälti siitä, mistä kunnasta ja kaupungista puhutaan. Olemassa on sekä hyviä että huonoja esimerkkejä.

Olen työni vuoksi kiertänyt jonkun verran suomalaislukioissa viimeisen vuoden aikana ja samalla on sivuttu nuorisovaltuustojen asemaa. Hyviä esimerkkejä on vaikkapa Ulvilasta, jossa lukiolaisilla ja nuorisovaltuustolla on merkittävä ja tunnustettu asema kunnan hallinnossa. Sen taustalla on määrätietoista työtä etenkin nuorten, mutta myös virkamiesten (rehtori ja sivistystoimen johtaja) toimesta. Nimittäjänä vaikuttaa olevan vastuunanto ja -otto. Nuorten on mahdoton ottaa vastuuta, jos virkamiehet eivät sitä uskalla antaa, mutta kun uskalletaan, niin siitä seuraa jotain hyvää. Toinen hyvä esimerkki on omasta kotikaupungistani – Jyväskylästä –, jossa tällä viikolla nuorisovaltuusto sai puhe- ja läsnäolo-oikeudellisen paikan kaupunginvaltuustoon.

Kuitenkin täytyy kysyä riittääkö nuorten vaikuttaminen nuorisovaltuustojen kautta erityisesti ilmastolakiin liittyvissä asioissa? Voidaan esittää, että jos nuorille haluttaisiin antaa todellinen vaikutusmahdollisuus, pitäisi heidän asemansa nostaa samalle viivalle aikuisten kanssa. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi äänestysikärajan laskua tai vastaavia toimenpiteitä, joissa on omat haasteensa. Kysymys on tosi visainen… Mielestäni aikuisten, jotka ovat pitkälti ilmastonmuutoksen takana, on kannettava iso vastuu sen hoitamisesta. Äänestysiän laskeminen voitaisiin ajatella vastuun asettamisena nuorten hartioille. Kuten sanottua kysymys on visainen.

Nuoret – tai ainakin osa nuorista – saavat äänensä kuuluviin ja pääsevät vaikuttamaan esimerkiksi tämänkaltaisten keskustelutilaisuuksien kautta. Haluan uskoa, että nykyiset ja tulevatkin päättäjät pystyvät säätämään entistä kunnianhimoisemman ilmastolain, jonka valmistelussa kuullaan myös nuoria ja muita ryhmiä. Kysymys on kuitenkin se, mitä lain säätämisen jälkeen tapahtuu? Miten se tulee vaikuttamaan elämäämme ja arkeemme? Kääntäisin katseet taas kouluihin.

Koulu on paikka harjoitella asioita ja toimista yhteisöissä, mutta mitä taitoja ja asioita ilmastonmuutoksen tai uuden ilmastolain jälkeen tulisi harjoitella? Tulevaisuuden koulu ja opettajat joutuvat uudenlaisen haasteen eteen, kun muutokset konkretisoituvat käytännön arjeksi ja uudenlaiseksi tavaksi olla ja elää. Miten koulu ottaa haasteen vastaan? En tiedä, mutta minusta voisi olla syytä alkaa varautua.

Siinä missä ensimmäisessä puheenvuorossa peräänkuulutin osallisuuden pedagogiikkaa, nyt huudan ilmastonmuutoksen pedagogiikan perään. Kuten osallisuuden kohdalla, myöskään ilmastonmuutoksen pedagogiikkaa ei varsinaisesti vielä ole olemassa, vaan se on kehitettävä. Silti jälleen on mahdollista muotoilla joitain suuntaviivoja. Ilmastonmuutoksen pedagogiikan pitäisi nähdäkseni ottaa kantaa syvästi koulun, opetuskäytänteiden ja ihmisten välisten suhteiden rakenteisiin ja uudistaa niitä. Kehitystyö vaatii rohkeaa ja innovatiivista ajattelua, mutta myös yhteistyötä eri ihmisten ja ryhmien välillä. Tässä kehitystyössä katson jälleen kaikkia meitä: meidän varttuneempien on otettava nuoret osaksi kehitystä ja nuorten on tultava mukaan työhön. Vain näin voimme opetella elämään yhdessä, demokraattisesti ja tasa-arvoisesti. Saattaa kuulostaa radikaalilta, mutta minusta kysymys on kuoleman vakava ja siksi keinojenkin on oltava radikaaleja.

Mikko Hiljanen                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                   

 Yliopistonopettaja   

 Jyväskylän yliopisto  

 Opettajankoulutuslaitos  

 mikko.hiljanen@jyu.fi